never say forever

Pitkän ja hartaan mietinnän jälkeen olen päättänyt

siirtää blogini uuteen osoitteen, oikeastaan sen takia,

koska olen hoidossa ja blogiani lukee henkilöitä jotka on ollut

samassa paikassa hoidossa tai on tällähetkellä hoidossa samaisessa paikassa.

Ihan heidän etunsa ja minun etuni tähden siirrän blogini.

Osoitetta tietenkin saa kysellä osoitteesta Kalmanluonne@hotmail.com

You have been the best

-Candyfloss

Tänään pitäisi ottaa paino, ahdistaa jo pelkkä ajatus vaa'alle nousemisesta. Koska tiedän että painoa on tullut osastolla lisää. En kyllä ihmettele miksi. Siihen malliin mussutin.

Mutta maanantaina pitää ottaa itseä niskasta kiinni ja ruveta noudattamaan suunnitelmaa. Ei tästä tule mitään jos vaan syön ja syön. Voin tuntea jokaisen ruokapalan jälkee kuinka kalorit imeytyy elimistööni, kuinka rasva levittää minua joka kerta isommaksi. Tuntuu että lihon jo pelkän ruoan näkemisestä.

Olen muuten suunnitellut tatuoinnin jonka otan kun olen tavoitepainossani. Näin sen tatuointikuvan varmaan vuosia sitten ja päätin että sen vielä joskus otan. Se lumosi minut kertaheitolla, aivan mykäksi.

Tuon minä haluan, maksoi sitten kuinka paljon tahansa. Rakastuin tuohon kertaheitolla, se on yksinkertaisen kaunis ja upea.

Ensimmäinen osasto viikko takana. En osaa oikein kuvailla tunnelmia.

Viikko oli täynnä tekemistä, olin suorastaan kauhuissani, en ollut tottunut siihen että joka päivä käydään jossain ja tehdään porukassa jotain, tunsin itteni kauhean epäsosiaaliseksi ja tympääntyneeksi, en vain jaksa jatkuvaa rilluttelua ympäri maailmaa.

Vaikka olihan se mukava astua maailmaan jossa tuntui että minut hyväksytään, jossa ei tarvitse esittää mitään fiksua ja kilttiä tyttöä, jossa saatoin olla ihan minä vain. Toki onhan minulla edelleenkin pakottava tarve olla hiljaa ongelmista, ja se vaivaa minua, haluaisin niin puhua, kertoa. Mutta en kykene, en ainakaan vielä.

Mielialat heitteli laidasta laitaan aika lailla. Milloin oli vahva olo, milloin epätoivosen heikko.

On hetkeä kun suunnittelen kalorimäärät taas niin justiinsa, ahdistun kauheasti syömisestä, seison peilin edessä ja haukkumassa itseäni. Yritän niin epätoivosesti pitää siitä varmuudesta kiinni että asiat muuttuu parempaa. En ole pahemmin uskaltanut miettiä syömisiäni, etten vain tipu takaisin monttuun mistä olen kymmenen senttiä päässyt ylös. En kestä sitä että joudun roikkumaan ahdistavien asioiden kanssa pelkästään. Ensimmäiset yöt osastolla oli aika surkeita, kävelin huoneessa edes takas, enkä osannut alkaa nukkumaan, niimpä leikkelin kuvia päiväkirjaan.

Olen tässä viikon aikana pohtinut yhtä sun toista. Seurustelua yms. Tunnen suurta tarvetta pyydellä jatkuvasti anteeksi tekemisiäni, sanomisiani yms. Pyydän anteeksi pahaa oloani, koska ilmaisen sitä. Enkä osaa näyttää juuri muita tunteita. Tyttöystävä tuntuu niin vahvalta, hän tietää että haluaa seurustella, haluan minäkin, mutta se pelottaa. Pelottaa antautua toiselle niin täysillä, pelkään että taas sattuu. Haluan rakastaa, mutta samalla en. Pelkään liikaa, rakkautta. En osaa rakastaa, en osaa ilmaista sitä. Mutta samalla rakastan aivan jumalattoman paljon. Tunnen niin paljon huonommuutta rakkaani rinnalla, hän on kauniimpi, laihempi, osaava, itsenäisempi, vahvempi. Ei kyse ole siitä ettenkö rakasta, ettenkö haluaisi olla hänen kanssaan, kyse on minusta, minun aivoista, minun pelosta. Ei hän ole minua satuttanut, ei sillai etteikö sitä voisi antaa anteeksi, molemmat olemme tehneet virheitä ja aika paljonkin. Mutta jokin jonkin minua varottaa. Pelkään unelmoida tulevaisuudesta, suunnitella, jos ne ei koskaan toteudukkaan? Pettyisin vain.

Let me keep dreaming

Let you and I belong here

Shining all the way

Always holding on through every new

through every night

A dream is all we need

Poden vähän kaikesta huonoa omatuntoa. Edellisen tyttöystävän kohdalla häpeän katsoa häntä silmiin, olen loukannut häntä niin lahjakkaan hyvin. Sovimme että asiat on anteeksi annettu ja unohdettu, mutta miten voin unohtaa sen että loukkasin toista todella kipeästi? Munhan piti olla hyvä ihminen. En osaa päästää irti niistä inhottavista teoista joita olen tehnyt. En osaa päästää irti asioista. En osaa lopettaa ihmisten miellyttämistä.

Jostain syystä tunnen vain jatkuvaa huonommuutta, en osaa ajatella että minussakin on jotain hyvää, että minäkin osaan. Haikailen vain sitä mitä minussa ei ole. Se on niin raskasta. Joskus niin turhauttavaa.

Tapasin tänään kaupassa jätkän joka lateli tyttöystävälleni kaikkea paskaa kun hän oli meillä. Mulkoilin häntä niin pahasti kun osasin. Jätkä taisi kaivata lisää nyrkkiä. Joojoo, väkivalta on pahasta, vastustan sitä itsekkin, mutta se kusipää loukkasi ihmistä jota rakastan. Ja sitä en hyväksy. Teki mieli kuitata edellisestä tapaamisesta jotakin, mutta päätin pitää turpani lukossa, ehkä parempi niin :D Olen nähnyt kiusaajaakin enemmän, en uskalla katsoa silmiin häntä, pelkään liikaa häntäkin, vaikka hän on henkisesti niin luuseri, ja heikko paska. Silti tunnen itseni niin hiireksi hänen vierellään, romutettu itsetunto muistona jota yritän kasata uudelleen. En ole katkera, enkä vihainen, olen antanut anteeksi, mutta en ole hyväksynyt, enkä koskaan hyväksykkään, minulta hän ei hymyä saa. Haluan vain ottaa askeleita eteenpäin, ja jättää taakse ne räät kasvoilla, unohtaa en voi, eikä tarvitsekkaan, mutta yrittää nousta niiden yli. Jättää ne taakse, harmillisiin muistoihin!

Olen lähtenyt etsimään vapautta, yritän kiivetä yli kivien ja uida läpi merien. En tiedä miten se käytännössä tapahtuu, mutta eikö ole tärkeintä että yrittää? Kävelen edelleen nuoralla, mustassa kuilussa, mutta ehkä seuraavan mutkan jälkeen näkyy valoa? Ehkä sitten näen sen pienen pienen valon ja voin juosta kompastellen sitä kohti. Olen miettinyt usein mistä koostuu onni, mitä siihen vaaditaan? Uskon että se salaisuus piilee siinä että antaa itsensä olla onnellinen ja uskaltaa olla. Monelle ihmiselle onni on itsestäänselvyys, mutta kun sitä joutuu ettimään kylmissään ahdistuksen kourissa, se ei tunnu enään itsestäänselvyydeltä, kuten ei terveyskään. En ole moneen moneen vuoteen ollut täysin terve, en tarkoita pelkkää mielenterveyttä. Olen monta vuotta sairastanut lastenreumaa, minkä mukana on tullut hirttosilmukka joka tuntuu kuristuvan kaulan ympärille jokaisen takapakin jälkeen kovemmin. En ole koskaan ollut sinut sairauteni kanssa vaikka kuinka olen yrittänyt. Ei se ole helppoa hyväksyä sitä että olet aina sairas, aina riippuvainen lääkkeistä, et voi hyväksyä sitä noin vain että saatat tuntea joka päivä jonkun paikan kolottavan kipeästä. Milloin polvi, selkä, lonkat, nivelet. Pääasiallisesti reuma ilmenee minulla silmissä. Ei sen enempää että voin edes jotenkin kirjoittaa viel anonyymisti..

Istun tietokoneen ääressä, tuijotan ulos.

Etsien jotain kiinnepistettä jota katsoa.

Minunhan piti hallita kaikki, minullahan piti olla kaikki hanskassa.

Nytten kaikki, koko se totuus on iskenyt päin näköä, kuin kirkkaalta taivaalta.

Seison pimeässä tilassa, ilman valoa, ilman avainta, kysymyksellä mistä pääsen ulos?

Kukaan ei osaa kertoa, kukaan ei osaa sanoa. Pelkkiä sanoja, lauseita, tyhjiä sellasia.

Miten ihminen voi olla niin loistavasti tunteiden vietävänä? Miten ihminen voi olla niin tunteidensa manipuloitavana?

Tunnen olevani niin heikko, niin voimaton, että en jaksa edes kävellä. Saati olla sosiaalinen.

Haluaisin vain hengittää, pitää yllä elintoimintoja.

Kun katselen ympärilleni ihmisiä, kaikki tuntuu niin vapailta, niin onnellisilta. Tunnen heidän vierellään suunnatonta heikkoutta, olen ihmismassan keskellä huudan apua, mutta kukaan ei kuule, olen hiljaa, vaikka huudan. Kiljun. Kiljun ja huudan. Mutta kukaan ei kuule.

Nytten istun, vaaleanpunainen yöpaita päällä, yrittäen olla normaali, niinkuin muut. Olen vain tyttö joka ei muista osoitettaan takaisin. Olen vain tyttö jolla ei ole voimia.

Tyttö joka haluaa taistella ongelmiaan vastaan, mutta samalla sisäistää sen faktan että ei näillä voimilla. Ei tällä uskolla.

Olen kuin sätkynukke venyteltävissä, olen tunteiden repimä riekale paidasta. Riekale joka ei löydä entiseensä.

s

Mutta tiedättekö mikä on ahdistavinta?

Se että tänään saatat tuntea olosi vahvaksi, mutta huomenna se kaikki on rumuttunut. Aamulla saatat tuntea itsesi vahvaksi, iltapäivällä kaikki on muuttunut. Ahdistavaa. Et hallitse tunteita. Et sitä mitä tunnet. Miksi en voi tuntea normaalisti? Miksi kaikki on niin vaikeata?

Miksi en voi nauraa? Miksen itkeä?

Aamulla tuntui että voin kiivetä vaikka maailman korkeimmalle vuorelle, iltapäivällä tuntu että kaikki on kaatunut päälle.

En hallitse. Miksi tunnen näin?

Pari päivää ollut päivitystaukoa. Mutta nytten taas näkyilen täällä.

Kävin tänään vanhalla koulukuraattorillani. Puhuimme oikeastaan kaikesta, jopa ystävästäni josta olen todella huolissani. Olen huolissani hänen psyykkeestään ka fyysisestä voinnista. Mutta en voi juuri tehä mitään, hän on siellä ja minä täällä. Voin vain yrittää tukea ja auttaa, tehdä sen kaiken mitä suinkin vain voin.

Kun kävelin kotia päin, päässäni soti moni eri ääni. Toisesta korvasta huudettiin että minun pitäisi syödä ja pitää itsestäni ja toiseen huudettiin että minun pitää olla vahva ja laihduttaa sillä olen ruma ja idiootti. Tajusin yksinkertaisesti että toimin typerästi, mutta en uskalla lopettaa, pelkään että lihon ja lihon vain. En vain tiedä mitä tehdä. Osa minusta haluaa laihduttaa ja olla syömättä, mutta toinen osa haluaa oppia rakastamaan itseään, ja hyväksymään minut tälläisenä. En tiedä mitä tehdä. En uskalla. En uskalla yrittää normaisoittaa asioita, pelkään liikaa. Pelkään liikaa vaakaa. Pelkään liikaa kaloreiden laskemisen jättämistä, pelkään aivan liikaa.

Olen aina vihannut sitä kauneusihannetta jonka mukaan kaikkien pitäisi olla laihoja ja täydellisiä, ehkä vihani on muodostunut siitä koska olen nähnyt niin paljon sen aiheuttamaan tuhoa, ja itse en osannut olla erossa siitä. Vihaan että median luoma ihanne tuhoaa monia nuoria naisia ja nuoria miehiä. Se on niin itsekästä ja julmaa. On niin julmaa että nuorten lehdissä mm. Demi paasaa syömishäiriöiden vakavuudesta ja heti seuraavalla sivulla on laihojen tyttöjen kuvia. Ei ole väärin olla laiha, mutta jos puhutaan että on ihmisiä kaikennäkösiä ja se pitää hyväksyä niin miksi nuorten lehdet pursuaa kuvia vain laihoista ihmisistä? On totta että pelkästään minkään mallin kuvan takia ei sairastuta, mutta jos joka puolella on vain kuvia laihoista naisista niin eikö se muka luo kenenkään mieleen sitä kuvaa että "hei, minunkin pitää olla laiha" "vain laihoille on upeita vaatteita". Se on väärin ja se on julmaa!

Minua vihastuttaa se niin paljon että jo alle 12 vuotiaat joutuu siihen helvettii. Minusta se on niin väärin. Niin julmaa. Niin vittumaisen väärin.

Olen itse sitä vielä vahvasti että ei laihuus onnea tuo. Olen itse uskonut siihen monta vuotta. Mutta kun seurailen muiden ihmisten blogeja jotka pyörii normaalissa painossa tai alipainossa, niin ei se maailma kauhean onnellinen ole. Onni muodostuu aivan eri asioista. Minulle ainakin. En voi sanoa että olisin syömishäiriöinen, voisin kuvailla itseäni sellaisena tyttönä jolla on ongelmia syömisen kanssa. Oikeastaan ylipainon kanssa, jota yritän poistaa keinoilla jotka on sairaita.

Kun tuijotan ulos ikkunasta, huomaan paljon erinlaisia ihmisiä, laihoja,lihavia ja normaalipainoisia. Mitä tämä maailma olisi jos kaikki olisi saman näkösiä ja kokosia? Oltaisiinko me kaikki onnellisia jos olisimme laihoja?

Uskon että vielä joskus pystyn irrottautumaan tästä maailmasta. Haluan sieluni ja uskoni takaisin. Haluan uskoa maailmaan, elämään ylipäätensä. Haluaisin matkustella paljon, rakastan taidetta ja rauhaa. Rakastan istua sillan kaiteella ja katsella kun vesi liplattaa. Haluan olla vapaa sielullisesti. Rakastan kulkea sateessa metsässä. Siksi minusta ei ole suurkaupunkiin, minun on saatava kulkea muuallakin kun pakokaasun seassa. Pidän kaikesta luovasta, pidän vapauden tunteesta, en kestä sitä että minua yritetään kahlita, ja sellaiset teot mitä muut ei pidä kahlitsemisena tuntuu minusta siltä. Joskus mietin onko minua edes tarkoitettu seurustelemaan, uskon että on. Mutta kumppanin pitää olla niinkuin minä, mutta ei kumminkaan liikaa. Joka nauttii pienistä iloista, rakastaa vapautta.

Kaipaan paljon entistä minuuttani, mutta uskon siihen että kaikella tapahtumalla on oma merkityksensä. Olen aina ollut luonteeltani rauhallinen,auttavainen ja hyväuskoinen, jokainen luonteenpiirteeni on koitunut joskus minun kohtalokseni, enemmän tai vähemmän.
Minussa on sisällä uskomatonta vahvuutta, mutta samalla paljon heikkoutta ja herkkyyttä. Pelkoa. Epätoivoa. Joka johdattelee minua ehkä liikaakin. Olen sisältäni kaunis, herkkä siro enkeli. Pieni enkeli pyrkii pääsemään ulos sisältä, näyttämään sitä uskomatonta voimaa ja uskoa.

Olen aina ollut sellanen joka kuuntelee ja kuuntelee. Olen yrittänyt opetella kevyttä itsekkyyttä ja uskoa että ei minun tarvitse kaikkea kuunnella ja sietää. En halua enään olla roskapönttö johon voi oksentaa kaiken pois. En minäkään kaikkea jaksa tai kestä. Nyttenkin minulla on eräs poika mesessä joka puhuu vain itsestään ja omista murheistaan. Se satuttaa kun minua ei huomata, olen vain kuuntelia jolle on helppo kirjoittaa ja puhua. En jaksa sellasta jatkuvasti.

Onko se itsekkyyttä jollei jaksa?

Minun seuraava suunnitelma on sellainen, että teen itselleni ruokasuunnitelman, jota noudatan. Laitan viikkoon yhden herkkupäivän, ja liikuntaa 4-5 kertaa viikossa. Vaikka tunnin mittainen reipas kävelylenkki. En halua tehdä itselleni kertaalleen sitä virhettä että pakotan itseni joka maanantai kello 14.26 lenkille. Vaan menen rennosti. Ja pyrin kohottamaan nytten syksyllä kuntoa ja sitten kun pääsen osastohoidosta pois, aloittaisin pesäpallon. Cinderella kaipaisin sinulta varsinkin mielipidettä tähän. Kuulostaako suht koht hyvältä? =)

Aamupala: Puuroa 1,5dl + rasvatonta maitoa lasillinen

Lounas: Riisiä 1,5dl, Makaronia 1,5dl, tai 2 perunaa + pihvi, 1dl kastiketta, yms lihaa.

Välipala: Hedelmä + mehua lasillinen

Lounas: Keittoa 2dl, ruisleipä+vihanneksia, vettä/maitoa 2dl

Iltapala: Jugurtti, ruisleipä+vihanneksia ja rasvaton maito 2dl

...Nestettä toki enemmän, ja välis voi juoda, mutta tossa ateriajuomat.

Silent despair

What if there's no sun shining after the rain?

What if there's no laughter to conquer the pain?

I don't wanna crawl in this silent despair

Eilen sitten olikin kirjoitus tauko. En jaksanut kirjoittaa, puhumattakaan raahautua koneelle. Itse raahauduin äsken. Miettimään tänne mistä helvetista saisin itsekuria. Elämä ei ole muuta kun laihduttamista,ahmimista,kaloreita ja painoa.

Tänäänkin kaikki meni niin perseelleen kun suinkin vain voi mennä. Äiti oli jättänyt rahat ja oli pyytäny et menen kauppaan ostamaan maitoa, no ostin maitoa, mutta ostin 10€ edestä ruokaa, pitsoja, hampurilaisia,limua, lasagnea. Tulin kotiin melkein juosten, heivasin maidot jääkaappin ja aloin syömään, söin ja söin. Nytten tuntuu että vatsa halkee, olen ihan turvonnut. Ihan turvonnut.

Illalla pihahti päästä savu aika korkeelle. Olin menossa suihkuu ja vaa'alle, kunnes tajusin että rakas äitinikin käyttää vaakaa, iski pieni vitutus. Tajusin että en voi raahata sitä vaakaa osastolle. Ei minulla ole varaa ostaa omaa vaakaa. Kaikki rahat mennyt melkeinpä syömiseen. Vitutus aste niin kuussa kuin voi vaan olla.

En voi olla 5 päivää punnitsematta itseäni, tosin siinä olis se että näkis kuinka on kilot karissu, mut saisin jonkun hermoromahduksen osastolla yksinkertaisesti. Ei toimi mulla. Ei mun pää kestäis sitä. Toki osastolla on vaaka, mutta sekin kansliassa ja hoitaja aina kirjaa tuloksen. Tekisi mieli huutaa perkelettä niin kovaa kun nielusta lähtee.

You'll never reach it,

Every step I'm taking,

Every move I make feels

Lost with no direction

My faith is shaking but I

Got to keep trying

Got to keep my head held high

Oltii äidin kans shoppailemas tänää. Sain uudet farkut,neuleen,alusvaatteita.

Ihanan sellasen klassisen kaulakorun, ihana.

Kun seisoin siellä sovituskopissa, tunsin suunnatonta inhoa, pelkäsin sitä peiliä.

Kauhea olo tuli, tuntu että en saa henkeä, tärisytti ja tuntu et kuolen siihen paikkaan.

No se olo meni onneks ohi nopee.

s

Mutta se mihin en ollut tyytyväinen, söin kahden pallon jäätelön. Harmittaa.

Mutta en voi asialle enään mitää. Huomenna uusiksi. Huomenna pitää onnistua. Pakko.

Toisaaltaa tekis mieli luovuttaa, syödä, mut en voi. Lihoisin vain samaa pisteeseen, minusta tulisi vielä rumempi. Pitää laihduttaa tehdä itsestä kaunis, täydellinen lasienkeli joka katsee merta. Mutta mereen ei saa koskea.

s

Ostin Elle lehden, nam mitä malleja, kuolasin niit linkus, aivan ihanan ihania. :o

Miten ihminen voikaan olla kaunis? Täydellinen? Upea? Fantastinen?

s

Ensviikko jännittää, menen osastolle. Toisaalta en haluais sinne, mut samal haluan. Haluaisin saada elämäni normaaliksi, mutta en halua olla läski enkä inhottavan ruma. Eli helppoa, ensin laihdutan ja katotaan sitten uudelleen.

Mietin täs just et mihin haen syksyllä, lähihoitajaksi vai kosmetologiksi? Siinäpä miettimistä, kumman laitan ykköseks? Ää.. Olen huono päättämään asioita, pelottaa aina että teen väärän ratkasun, en vaan uskalla enkä osaa päättää. On tässäkin ihminen.