When the angel leaves beside

Ensimmäinen osasto viikko takana. En osaa oikein kuvailla tunnelmia.

Viikko oli täynnä tekemistä, olin suorastaan kauhuissani, en ollut tottunut siihen että joka päivä käydään jossain ja tehdään porukassa jotain, tunsin itteni kauhean epäsosiaaliseksi ja tympääntyneeksi, en vain jaksa jatkuvaa rilluttelua ympäri maailmaa.

Vaikka olihan se mukava astua maailmaan jossa tuntui että minut hyväksytään, jossa ei tarvitse esittää mitään fiksua ja kilttiä tyttöä, jossa saatoin olla ihan minä vain. Toki onhan minulla edelleenkin pakottava tarve olla hiljaa ongelmista, ja se vaivaa minua, haluaisin niin puhua, kertoa. Mutta en kykene, en ainakaan vielä.

Mielialat heitteli laidasta laitaan aika lailla. Milloin oli vahva olo, milloin epätoivosen heikko.

On hetkeä kun suunnittelen kalorimäärät taas niin justiinsa, ahdistun kauheasti syömisestä, seison peilin edessä ja haukkumassa itseäni. Yritän niin epätoivosesti pitää siitä varmuudesta kiinni että asiat muuttuu parempaa. En ole pahemmin uskaltanut miettiä syömisiäni, etten vain tipu takaisin monttuun mistä olen kymmenen senttiä päässyt ylös. En kestä sitä että joudun roikkumaan ahdistavien asioiden kanssa pelkästään. Ensimmäiset yöt osastolla oli aika surkeita, kävelin huoneessa edes takas, enkä osannut alkaa nukkumaan, niimpä leikkelin kuvia päiväkirjaan.

Olen tässä viikon aikana pohtinut yhtä sun toista. Seurustelua yms. Tunnen suurta tarvetta pyydellä jatkuvasti anteeksi tekemisiäni, sanomisiani yms. Pyydän anteeksi pahaa oloani, koska ilmaisen sitä. Enkä osaa näyttää juuri muita tunteita. Tyttöystävä tuntuu niin vahvalta, hän tietää että haluaa seurustella, haluan minäkin, mutta se pelottaa. Pelottaa antautua toiselle niin täysillä, pelkään että taas sattuu. Haluan rakastaa, mutta samalla en. Pelkään liikaa, rakkautta. En osaa rakastaa, en osaa ilmaista sitä. Mutta samalla rakastan aivan jumalattoman paljon. Tunnen niin paljon huonommuutta rakkaani rinnalla, hän on kauniimpi, laihempi, osaava, itsenäisempi, vahvempi. Ei kyse ole siitä ettenkö rakasta, ettenkö haluaisi olla hänen kanssaan, kyse on minusta, minun aivoista, minun pelosta. Ei hän ole minua satuttanut, ei sillai etteikö sitä voisi antaa anteeksi, molemmat olemme tehneet virheitä ja aika paljonkin. Mutta jokin jonkin minua varottaa. Pelkään unelmoida tulevaisuudesta, suunnitella, jos ne ei koskaan toteudukkaan? Pettyisin vain.

Let me keep dreaming

Let you and I belong here

Shining all the way

Always holding on through every new

through every night

A dream is all we need

Poden vähän kaikesta huonoa omatuntoa. Edellisen tyttöystävän kohdalla häpeän katsoa häntä silmiin, olen loukannut häntä niin lahjakkaan hyvin. Sovimme että asiat on anteeksi annettu ja unohdettu, mutta miten voin unohtaa sen että loukkasin toista todella kipeästi? Munhan piti olla hyvä ihminen. En osaa päästää irti niistä inhottavista teoista joita olen tehnyt. En osaa päästää irti asioista. En osaa lopettaa ihmisten miellyttämistä.

Jostain syystä tunnen vain jatkuvaa huonommuutta, en osaa ajatella että minussakin on jotain hyvää, että minäkin osaan. Haikailen vain sitä mitä minussa ei ole. Se on niin raskasta. Joskus niin turhauttavaa.

Tapasin tänään kaupassa jätkän joka lateli tyttöystävälleni kaikkea paskaa kun hän oli meillä. Mulkoilin häntä niin pahasti kun osasin. Jätkä taisi kaivata lisää nyrkkiä. Joojoo, väkivalta on pahasta, vastustan sitä itsekkin, mutta se kusipää loukkasi ihmistä jota rakastan. Ja sitä en hyväksy. Teki mieli kuitata edellisestä tapaamisesta jotakin, mutta päätin pitää turpani lukossa, ehkä parempi niin :D Olen nähnyt kiusaajaakin enemmän, en uskalla katsoa silmiin häntä, pelkään liikaa häntäkin, vaikka hän on henkisesti niin luuseri, ja heikko paska. Silti tunnen itseni niin hiireksi hänen vierellään, romutettu itsetunto muistona jota yritän kasata uudelleen. En ole katkera, enkä vihainen, olen antanut anteeksi, mutta en ole hyväksynyt, enkä koskaan hyväksykkään, minulta hän ei hymyä saa. Haluan vain ottaa askeleita eteenpäin, ja jättää taakse ne räät kasvoilla, unohtaa en voi, eikä tarvitsekkaan, mutta yrittää nousta niiden yli. Jättää ne taakse, harmillisiin muistoihin!

Olen lähtenyt etsimään vapautta, yritän kiivetä yli kivien ja uida läpi merien. En tiedä miten se käytännössä tapahtuu, mutta eikö ole tärkeintä että yrittää? Kävelen edelleen nuoralla, mustassa kuilussa, mutta ehkä seuraavan mutkan jälkeen näkyy valoa? Ehkä sitten näen sen pienen pienen valon ja voin juosta kompastellen sitä kohti. Olen miettinyt usein mistä koostuu onni, mitä siihen vaaditaan? Uskon että se salaisuus piilee siinä että antaa itsensä olla onnellinen ja uskaltaa olla. Monelle ihmiselle onni on itsestäänselvyys, mutta kun sitä joutuu ettimään kylmissään ahdistuksen kourissa, se ei tunnu enään itsestäänselvyydeltä, kuten ei terveyskään. En ole moneen moneen vuoteen ollut täysin terve, en tarkoita pelkkää mielenterveyttä. Olen monta vuotta sairastanut lastenreumaa, minkä mukana on tullut hirttosilmukka joka tuntuu kuristuvan kaulan ympärille jokaisen takapakin jälkeen kovemmin. En ole koskaan ollut sinut sairauteni kanssa vaikka kuinka olen yrittänyt. Ei se ole helppoa hyväksyä sitä että olet aina sairas, aina riippuvainen lääkkeistä, et voi hyväksyä sitä noin vain että saatat tuntea joka päivä jonkun paikan kolottavan kipeästä. Milloin polvi, selkä, lonkat, nivelet. Pääasiallisesti reuma ilmenee minulla silmissä. Ei sen enempää että voin edes jotenkin kirjoittaa viel anonyymisti..