Ah tämä niin mieltä lämmittävä vauvakuume. Mieki haluan oman pienen kultahippusen.
Olen ikionnellinen kun omistan pieniä sisaruksia, niitä saa hoitaa niin paljon kun hermo kestää. Tosin olen monen äiti ihmisen kanssa jutellut siitä että kuulemma hermo kestää omaa lasta paremmin, kun sisaruksien kanssa, uskon kyllä niin vahvasti siihen. Mutta olen sitä mieltä että haluan saada ammatin itselleni ennen kun alan väsäämään kultahippua maailmaan, se ei ole kenekään kannalta hyvä että ei ole työtä, koska se vaikeuttaa aina omalla tavallaan sitä elämää. Ja omakaan psyyke ei vielä antais todellakaan periksi kultahipun elämään.
Olen nähnyt aivan ihania unia kultahipusta ja sen huoneesta, meidän kodista, minusta, kullasta ja kultahipusta. Pastillinsävysestä lastenhuoneesta,lastenvaunuista käytävällä. Ah. Ihania unia, todellisuuteen on ankeata herätä, 16 vuotias tyttö joka asuu äitinsä kanssa. Eikä näkösällä ainuttakaan pastillinsävystä huonetta, eikä kultahipusta tietoakaan.
Olen aina rakastanut vauvoja ja lapsia ylipäätensä, heidän vaatteitaan ja varsinkin heidän vilpittömyyttään, heidän rehellisyyttään. Siksi haluaisin olla lasten parissa työnkin puolesta. Omissa sisaruksissa huomaan pelottavan paljon samoja piirteitä kun itsessäkin, niitä piirteitä joita olen kadottanut, ja joita yritän etsiä uudelleen. Toisaaltaan olin yhessä vaiheessa todella katkera sisaruksilleni, tai en oikeastaan heille, vaan vanhemmilleni, kuinka he huomioivat vain sisaruksiani. Mutta nytten asiat on onneksi muuttunut hitusen parempaan.
Mutta olen päättänyt vakaasti sen että kun kultahippu on todellisuutta niin en ikinä tee niitä virheitä mitä omat vanhemmat teki, en ikinä. Se kultahippu on niin toivottu ja odotettu ja rakastettu että en halua satuttaa sitä niillä asioilla joilla minua on satutettu. Toki yritän unohtaa ja antaa anteeksi mutta ei se niin helppoa ole.
Kultahippu odotan sinua elämääni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti