Ulkona paistaa aurinko aina välillä. Vähän niinkun minullakin, aina välillä on lyhyitä hetkiä kun uskon itseeni ja tiedän mitä haluan.
Kävin suihkussa ja samalla vaa'alla. Olin laihtunut sen ahmimisen tuoman 300g. Olin siitä iloinen. Vaikka turhautunut olinkin. Mutta kuten voitte kuvitella, se juhla ei kauaa pystyssä pysynyt.
Kävelin keittiön ohi ja huomasin että pöydällä oli mustikkapiirakkaa, hädissäni ryntäsin pöydänääree ja aloin vetää sitä, kaksi palaa upposi ja sellasta ihme pullapitkoa mis on joku vaniliajuttu siin keskel, olisko Fatzerin tekemä? Joo Fatzerin Dallaspitko. Siitä sellanen siivu.
Ei minulla tehnyt edes mieli, sorryin silti.
Tunnen kuinka tämä on viimeinen tanssi vapaudessa, olen sulkeutumassa huoneeseen josta ulos en pääse, mutta tiedän että teen mitä vain kauneuden eteen. Olen valmis menettämään kaiken muun, jotta vain pääsen kohti kauneutta, täydellisyyttä, hentoutta. Lähelle enkelin siipiä, lähelle unelmaa. Unelmaa mitä olen kauan halunnut olla, mutta se on vain ollut hauras pieni unelma, keskellä maailmaa. Nytten se on vahva, voimakas unelma, se unelma opettaa miten voin suojella sitä, minusta kehittyy loistava valehtelia, olen jo nytten sitä. Todella loistava, samalla todella heikko, hento, joka meinaa särkyä kokoajan, joka yrittää hapuilla sileästä seinästä otetta.Olen kuin kuilussa, jossa on sileä seinä kohti yläilmoja, jota yritän kiivetä epätoivosella otteella, aina ja aina vain valuen takaisin pohjalle.
Huomenna on se nestepaasto päivä. Saa nähä mitä siitäkin tulee. Kykenenkö pysymään erossa keittiöstä, en todellakaan tiedä. Olo on jo nyt kauhean epäonnistunut. Yritän tsempata itseäni tässä. On voitettava huominen, en tiedä mitä siitä seurais jos lipsuisin syömää? Niin jumalaton ahdistus et varmaan tukehtuisin. Huomenna on pakko päästä 93kg. En voi sallia että paino jurraa paria päivää pidempää 94kg. Turhauttavaa. Miten helvetis olen päästänyt itseni tähän tilaan?
I can't understand.
Toisaalta inhoan ja toisaalta odotan osastolle pääsyä. Tiedän että siellä on helppoa salata kaikki. Kunhan omatunto ei kauheasti rupea kolkuttamaan. Täytyy vain osata toimia kunnolla. Eikä anna heille syytä epäillä mitään. Minulla on elokuun loppupuolella aika sinne ravintoterapeutille. Sitä samaa sontaa. Tekisi mieli sanoa että antaa olla, en tarvi hänen apuanta. En tarvitsekkaan, inhoan sellasta vouhotusta. Ja miksi veisin ihmiseltä paikan jolla on oikeitaki ongelmia? Oli virhe edes koskaa suostua menemään sinne.
Juteltii tyttöystävän kanssa tänään luottamuksesta ja hyväuskoisuudesta. Ite olen menettänyt molemmat, oikeastaan epäilen ihmisiä kokoajan, en luota ihmisiin. Niin monta kertaa on saanu maistaa ihmisen kieroutta ja pahuutta. En edes kaipaa luottamusta, minun on helpompi pysyä etäällä ihmisistä, olla yksin. Oikeastaan nautin yksinolosta, se on niin helppoa. Olen tottunut analysoimaan jokaista ihmisen liikettä ja ilmettä. Ei tarvi silläkään rasittaa itseään. Yksin olosta ja hiljaisuudesta nautin, samoin musiikista.
. Living with the loneliness, it is easier than you think either .
Ulkona paistaa aurinko aina välillä. Vähän niinkun minullakin, aina välillä on lyhyitä hetkiä kun uskon itseeni ja tiedän mitä haluan.
Tekee pahaa lukea tätä blogia. Tahtoisin neuvoa niin monella tavalla, mutta tiedän että se ei mitään auttaisi. En itsekään kunnellut ketään kymmeneen vuoteen.. Tiedän miltä sinusta tuntuu, en ehkä ole taistellut samojen kilojen kanssa, mutta olen herännyt joka ikiseen aamuun mielessäni vain ruoka ja suunnaton pelko siitä, etten taaskaan kykenisi syömään suunnitelmieni mukaan. Olen tuhansia kertoja halunnut kynsiä ihoni irti, jotta painaisin edes hiukan vähemmän, pelännyt jopa kukkakaalin ja veden lihottavan minua. Seitsemän vuoden bulimian jälkeen olin menettänyt ystäväni, koska en enää uskaltanut käydä heidän luonaan, sillä pelkäsin että siellä olisi herkkuja tarjolla. Hiukset ja hampaat ovat todella heikossa kunnossa ja paastopäivät vain söivät lihakset kehosta, jonka jälkeen ahmismiskohtaukset lihottivat tuplasti. Pahinta kuitenkin oli se, että en enää ajatellut mitään muuta kuin ruokaa ja laihtumista. En väitä vieläkään olevani terve, ihmettelen jos joskus pystyn sitä olemaan, mutta en enää ihaile yhtä anorektisia malleja ja muistan syödä edes suurinpiirtein terveellisesti. Haluaisin sanoa, ettei hoikkuus ole syömishäiriöhelvetin arvoista, mutta tiedän ettet halua kuunnella.., joten totean, että yritä syödä edes se 1000 kcl päivässä ja valita sellaisia ruoka-aineita, että voit syödä mahdollisimman usein (mahdollisimman kevyitä ja täyttäviä). Nälkä aiheuttaa ahmimiskohtuksia, eikä kukaan ole niin vahva, että pystyisi niitä vastustamaan silloin kun koko elimistö huutaa lisää ravintoa.
VastaaPoistaToivottavasti onnistut tavoitteessasi, muttet tuhoa itseäsi matkalla...
en usko että viet paikkaa keneltäkään jolla on oikeita ongelmia. itsekin olet saamassa apua. ota se vastaan - jo sen takia että sinulla on joku joka välittää sinusta.
VastaaPoistajaksaminen on suhteellista. kyseenalaista. sitkeys ja pitkäjänteisyys yleensä ratkaisee. sekä usko ja toivo. rakkaus on aina ollut jotenkin turha, vaikka se suurin asia onkin. sillä on voima sitoa yhteen ihmisiä. sukupuolesta, iästä, ulkonäöstä ja monesta muusta asiasta riippumatta.
mutta parempaan huomiseen uskominen vie eteenpäin.
kiitos kommentistasi.